Karl Wilhelm Friedrich von Schlegel 1772 – 1829

Kreikkalaisen komedian esteettisestä arvosta (1794)

Diotimasta (1795)

Yritys tasavaltalaisuuden käsitteeseen (1796)

Georg Forster (1797)

Kreikkalaisen runouden tutkimuksesta (1797)

Lessingistä (1797)

Lyceum-fragmentit 1797

Kritische Fragmente. Kritische Friedrich-Schlegel-Ausgabe. Erste Abteilung: Kritische Neuausgabe, Band 2, München, Paderborn, Wien, Zürich 1967, S. 147-164.  

Runous on tasavaltalaista puhetta, puhetta, joka on oma lakinsa, oma päämääränsä ja jossa kaikki osat ovat vapaita kansalaisia äänioikeudella. [65]

Athenaeum-fragmentit (1797–1798)

Fragmente [Athenäums-Fragmente]. Kritische Friedrich-Schlegel-Ausgabe. Erste Abteilung: Kritische Neuausgabe, Band 2, München, Paderborn, Wien, Zürich 1967, S. 165-256.

“Mikään ei ole harvemmin filosofian kohteena kuin itse filosofia” [1]

“Romanttinen runous on edistyksellistä universaalirunoutta. Sen tarkoitus ei ole ainoastaan uudelleen yhdistää kaikkia erillisiä runouden lajeja ja asettaa runous yhteyteen filosofian ja retoriikan kanssa. Se tahtoo ja sen täytyy sekoittaa ja sulauttaa runous ja proosa, nerokkuus ja kritiikki, taiderunous ja luontorunous ja tehdä runoudesta elävää ja seurallista ja elämästä ja yhteiskunnasta runollista, runollistaa nokkeluus ja täyttää ja kyllästää taiteen muodot jokaisen lajin puhtaalla sivistysaineksella ja sielullistaa ne huumorin värähtelyllä.” [116]

Se käsittää kaiken mikä on yksinomaan runoutta, aina taiteen suurimmista järjestelmistä, jotka sisältävät taas uusia järjestelmiä, runoilevan lapsen taiteettomassa laulussa hengittämiin huokauksiin ja suudelmiin saakka.  Se voi kadottaa itsensä siinä määrin esittämäänsä, että voisi uskoa sen luonnehtivan vain runollisten yksilöiden jokaista lajia, yhtä ja kaikkia ja kuitenkaan ei ole vieläkään mitään muotoa, joka sopisi ilmaisemaan niin täydellisesti tekijänsä henkeä  että useat taitelijat, jotka halusivat vain kirjoittaa romaanin päätyivät esittämään itsensä. Vain siitä voi tulla epiikan tapaan peili koko ympäröivälle maailmalle, kuva aikakaudestaan. Ja enemmän kuin mikään muu se voi myös  vapaana kaikesta todellisesta tai ideaalisesta intressistä leijua runollisen reflektionsa siivillään esityksen ja esittäjän välin keskuksessa ja moninaistaa tämän reflektion aina uudestaan loputtomassa peilien ketjussa. Se kykenee kaikkein korkeimpaan ja universaaleimpaan sivistämiseen, ei ainoastaan sisältä vaan myös ulkoa, järjestäen kaikki tuotoksiensa kokonaisuutta olevat samanlaiset osat niin, että se avaa näkymän rajattomasti kasvavaan klassisismiin.

Romanttinen runous on taiteille sitä mitä nokkeluus on filosofialle ja mitä yhteiskunta, seurallisuus, ystävyys ja rakkaus on elämässä. Toiset runouslajit ovat mennyttä ja ne ovat nyt täysin analysoitavissa. Romanttinen runouslaji on vielä tulossa, ja tämä on sen varsinainen olemus, että sen täytyy olla ikuisesti tulossa eikä koskaan täydellistetty.

Yksikään teoria ei voi uuvuttaa sitä ja ainoastaan ennustava kritiikki voisi rohjeta luonnehtimaan sen ideaalia. Ainoastaan se on ääretön, kuten vain se on vapaa ja se tunnistaa ensimmäiseksi laikseen, että runoilijan vapaa valinta ei voi sietää mitään lakia yläpuolellaan. Romanttinen runotaide on ainut, joka on enemmän kuin lajinsa, ikään kuin se olisi runotaide itsessään, sillä eräässä mielessä kaikki runous on tai sen täytyisi olla romanttista. [116]

Vallankumouksellinen toive (Wunsch) todellistaa Jumalan valtakunta on edistyksellisen sivistyksen (Bildung) elastinen piste ja modernin historian alku. Kaikki se, millä ei ole suhdetta Jumalan valtakuntaan, on sille vain sivuseikka. [222]

Ymmärrys on mekaanista, nokkeluus kemiallista, nerous orgaanista henkeä. [366]

Lucinde romaani (1799)

• Lucinde. Heinrich Fröhlich. Berlin 1799.
• Lucinde. Suom. Veli-Matti Saarinen. Kuvataideakatemia, Helsinki 2015
• Lucinde. Kritische Friedrich-Schlegel-Ausgabe. Erste Abteilung: Kritische Neuausgabe, Band 5, München, Paderborn, Wien, Zürich 1962.

Filosofiasta: Dorothea (1799)

Keskustelu runoudesta (1800)

Ideoita (1800)

Käsittämättömyydestä (1800)

Karasteristiikasta ja kritiikistä (1801)

Alarkos murhenäytelmä (1802)

Matka Ranskaan (1803)

Luennot vanhan ja uuden kirjallisuuden historiasta (1815)